Arviot
Reviews
Toimittaja suosittelee, HS 20.8.2021, Sini Mononen
Grafiikkaa metsästä
Emma Peura tekee grafiikkaa yhdessä metsän kanssa. Sen sijaan, että Peura upottaisi kuparilevyn rautakloridiin, hän antaa kuvan syöpyä levyyn metsän peiton alla. Galleria Kosmisen näyttelyssä grafiikanlehdet ja kuparilevyt muodostavat matkapäiväkirjan, joka vie Peuran suvun juurille Saamenmaalle.
Emma Peura 22.8. saakka galleria Kosmisessa, to–pe 14–18, la–su 12 –16, kosminen.fi →
source: Helsingin Sanomat, 20.8.2021, Sini Mononen →
Kritik, HBL 17.8.2021: Emma Peura bearbetar kollektivt trauma i platsspecifika pappersverk, Sofia Simelius
I utställningen Forest etchings and other markings bearbetar nyutexaminerade Emma Peura hur byggandet av Europas största konstgjorda sjö tvingade hennes familj och andra att överge sina hem. Sköra pappersverk berättar en historia om saknaden efter en plats som inte längre finns. BILD: LOTTA BLOMBERG
Då Lokka bassäng byggdes 1967 hamnade byarna Pilliranta, Riesto och Korvanen under vatten. Emma Peuras familj hörde till dem som tvingades flytta, ett trauma hon behandlar i sin utställning på Kosminen.
UTSTÄLLNING
Emma Peura
Forest etchings and other markings
Kosminen till 22.8.2021
För mig är konst synonymt med att bearbeta. Ett intryck, en känsla eller en idé hos en konstnär bearbetas, i vissa fall mera konkret än i andra, till ett konstverk för en publik att ta del av. För publiken fungerar konsten som yta att projicera sina egna upplevelser på och eventuellt komma till nya insikter. Konst erbjuder oändliga möjligheter till personliga sätt att hantera trauma, vilket blir smärtsamt aktuellt i Emma Peuras första soloutställning som utexaminerad konstnär.
Tematiskt är de förevisade verken på Kosminen en logisk fortsättning på vad Peura har visat prov på under Kuvan Kevät 2019 och i examensutställningen Antaa matkan piirtää. Utgångspunkten är Europas största konstgjorda sjö; Lokka bassäng i Sodankylä. Lokka anlades 1967 för att reglera vattennivån för kraftverken vid Kemi älv.
I och med byggandet av dammen hamnade byarna Pilliranta, Riesto och Korvanen samt skog och annan natur under vatten. Över 600 personer påverkades av bygget och de flesta måste lämna sina hem för att flytta undan vattenmassorna. Till dem hörde Peuras familj, som i likhet med många andra samlas vid platsen för sitt forna hem – en plats som inte längre existerar – för att minnas. Den personliga och kollektiva saknaden efter en fysisk plats bearbetas i verken som bygger på resor till platsen, berättelser och den natur som finns kvar.
Platsbunden teknik
Vad som utmärker Peuras grafik är tekniken. I de så kallade “skogsetsningarna” har konstnären ersatt den järnklorid som kopparplattorna traditionellt doppas i, genom att i stället gräva ner dem i jordmånen kring Lokka. Plattan reagerar med mineralerna i skogen, fräter och fixerar därmed det inristade motivet.
För serien Ajan kulku har Peura begravt fyra stycken plattor på för henne betydelsefulla platser, som även namngett verken, exempelvis “vid roten av Paulis träd” och “där vid strandbastuns rostiga ugn”.
Peura har utvecklat en egen teknik som hon kallar skogsetsning. Kopparplattorna har grävts ner på för konstnären betydelsefulla ställen vid sjön Lokka, och med tiden låtit naturen pränta in sina spår.
Etsningarna som tryckts upp enligt de mönster som naturen lämnat är lika vackert poetiska som namnen på de platser som skapat dem. Också kopparplattorna är en del av utställningen och tillför en välkommen nyansering i den annars monotona färgskalan. Tiden i jordmånen har framkallat nya mönster som med viss fantasi påminner om landskap och berättar historier om svunna tider. Kopparplattorna, som placerats både på golvet och på upphöjningar, berättar tillsammans med grafikbladen och målningarna på papper, skapat av material från platsen, en historia som sammanbinds av små anekdotliknande anteckningar i blyerts på väggarna.
Helheten är smärtsamt personlig utan att besökaren känner sig som en inkräktare, men aktualiserar ändå frågor om hur mycket en konstnär bör förklara sin praktik och hur mycket som kan lämnas till tolkning. Gränsen är hårfin och inte alltid helt tydlig.
Blödande sår med risk för upprepning
Peuras produktion är ytterligare ett exempel konst som bearbetar det fruktansvärda trauma som förekommer i Sápmi och bärs från generation till generation. Den fina konstupplevelsen i Kosminen störs av den skavande känslan av att verken skapats ur ett behov att bearbeta det blödande sår som Lokka fortfarande är.
Konstnären påminner dessutom om att exploatering av naturen och urbefolkningen på intet sätt enbart hör historien till, utan i allra högsta grad fortfarande pågår, genom dagens lagstiftning för mineralutvinning. I och med att det är tänkt att Finland inom kort ska bli en internationell föregångare inom batteritillverkning med hjälp av inhemska mineraler går det att göra en kvalificerad gissning om åt vilket håll utvecklingen kommer att gå.Texten har uppdaterats 17.8. kl 13.17. Fotografens namn var felaktigt. Hon heter Lotta Blomberg.
Sofia Simelius
source: HBL, 17.8.2021, Sofia Simelius →
Kritiikki, Mustekala 17.8.2019: Luonto ja ihmisen taide, Martta Heikkilä
Mäntän XXIV kuvataideviikot kuratoi Marja Helander, saamelaistaustainen video- ja valokuvataiteilija ja elokuvaohjaaja. Kuvataideviikkojen viime vuosien tapaan Helander (s. 1965) on valinnut näyttelyyn väljästi teemallisen tai jopa useita teemoja kattavan kokonaisuuden, jota edustavat 55 taiteilijaa ja taiteilijaryhmää. Näyttelyn otsikko Ihmisen aika sallii laajimmat mahdolliset lähtökohdat, jos nimi tulkitaan kirjaimellisesti historian ja kulttuurin aikakaudeksi.
Huomattavasti rajatumpi aihepiiri on käsillä, jos ”ihmisen aika” ymmärretään jälkihumanististen teorioiden tarkoittamaksi antroposeeniksi. Antroposeenillä tarkoitetaan väljästi määriteltyä geologista aikakautta, joka on koittanut 1800-luvun teollisen vallankumouksen seurauksena tai viimeistään 1900-luvun puolivälin ydinasekokeiden jälkeen. Antroposeeniä edelsi holoseeni, joka alkoi jääkauden väistyessä noin 12 000 vuotta sitten. Holoseeniin verrattuna antroposeeni on ihmisen aikaa kaikin tavoin, sillä sen kestäessä ihmisen toiminta on muuttanut havaittavasti luontoa ja jopa maapallon geologista rakennetta. Katkos antroposeenin ja sitä edeltävän ajan kesken ei siten ole ollut miljoonien vuosien evoluution kaltainen tulosta, vaan äkillinen ja väkivaltainen murros, jonka aiheuttajana on ensimmäistä kertaa ihmisen toiminta. Tätä aluetta ja sen laajentamista Marja Helanderin kokoamat teokset näyttävät usein heijastavan.
Jo ennen antroposeenin syntymää on kuitenkin ollut olemassa taidetta. Geologiasta ja fossiileista poiketen juuri taiteen kehitys on alun alkaenkin ollut juuri ihmisen aikaa: kulttuuria, päämääriin tähtäävää toimintaa, aktiivista valintojen tekoa ja taiteen sisäisten vallankumousten tuottamista. Näiden tarkasteluun myös Ihmisen aika -näyttely keskittyy. Näyttelyn kävijässä herää kysymys siitä, onko taiteilija aina sidottu omaan katseeseensa ja tietoisuuteensa. Filosofi Maurice Merleau-Pontyn sittemmin kritisoidun näkemyksen mukaan nämä tuottavat koko olemassaolon nollapisteen, kohdan, josta kaikki alkaa. Se jättää avoimeksi ajatuksen, syntyykö taidetta ilman ihmistä – tekijää ja vastaanottajaa – ja onko aihetta määritellä taiteen käsite ennen pitkää uudelleen.
Kuvataideviikoilla nähdäänkin muutamia biotaidetta tai muuten ihmiskätten ulottumattomissa kehittyviä teoksia. Niitä edustavat Johanna Rotkon Eläviä kuvia -hiivagrammit. Rotko on kasvattanut teokseensa biologin tavoin erilaisia hiivasienikasvustoja, jotka muuntuvat ja muodostavat lasiastioissaan jopa koristeellisia ja värikkäitä kuvioita – kuin taidetta ikään. Monissa teoksissa paneudutaan kasveihin, säätiloihin ja muihin luonnonilmiöihin ja käytetään niitä teosten aineksina tai ainakin lähtökohtina. Anu Osva tuo installaatiossaan näkyviin naudan DNA-koodin rakenteen. Teos liittyy Osvan Siperiassa tekemään kartoitukseen harvalukuisesta jakutiankarjasta, jonka ääniä kuullaan myös hänen Kylien äänet -teoksessaan.
Luonto ja sen konkreettinen tai käsitteellinen vaikutus on läsnä suuressa osassa Ihmisen ajan teoksia. Luonto tekee työtään Maria Dunckerin Drama Queen -installaatiossa, johon kuuluu vitriinissä mätänevä omena. Sille antaa hieman damienhirstmäistä lisäarvoa omenan pintaan kiinnitetty timantti. Yhdistelmässä orgaaninen aika kohtaa epäorgaanisen ikuisuuden. Puu on materiaalina Minna Kangasmaan Musta tuntuu III -teoksessa, jossa karrelle palaneet puunrungot lepäävät kuin ruumiit arkkumaisissa puulaatikoissa. Samankaltaisen vaikutelman tuottaa Kangasmaan Lyijynraskas taivas, mittava lyijylevy, jonka harmaudessa materiaalin vastaansanomaton paino yhdistyy värin raskauteen. Puuta on työstänyt myös Mari Oikarinen Luihin ja ytimiin -installaatiossaan. Siinä luonnonainekset, oksat, saavat uuden asun äärimmilleen muokattuina, toisiinsa yhdisteltyinä ja kankaaseen puettuina. Nestori Syrjälän pitkäksi kirjainyhdistelmäksi nimetty teos hyödyntää sekä luonnonesineitä, saven kaltaista taiteilijan materiaalia ja halpahallin ready made -esineitä; yhtä lailla luonto muuttuu ihmisen luonnoksi Syrjälän Biodiversity object #7 (compression shirt) -teoksessa, jossa jäkälän peittämät oksanpätkät kohtaavat kompressiopaidan. Voisi ajatella, että vapaa elämä luonnon helmassa muuttuu kulttuurin pakkopaidan puristusvoimasta omaksi vastakohdakseen, jolloin syntyvät mittapuut oikeille elämäntavoille. Metsästä on lähtöisin myös Timo Jokelan Metsän aika, mökkiä muistuttava puinen asumus, jonka ahtaassa tilassa asuu metso, tai oikeammin se, mitä siitä on jäljellä – koristeelliset pyrstösulat. Sympaattisimmasta päästä on muutaman kilometrin päässä Taavetinsaaressa sijaitseva Sauli Miettusen Lähiö-installaatio. Se koostuu puihin asetelluista, puukuidusta valmistetuista majoista, joihin linnut ja muut eläimet saattavat asettua. Teos tarjoaa suojaa ja valmistalojen suomaa vaihtelua pesäarkkitehtuuriin. Kääntöpuolena mieleen tulee kuitenkin ajatus siitä, että tarjotessaan eläimille pesäpaikkoja ihminen puuttuu niiden ekosysteemiin ja voi parhaimmillaankin paikata vain sitä, minkä on jo itse ehtinyt tuhota.
Monissa muissa teoksissa luonto tarjoaa tavalla tai toisella viitepisteen, aiheen, jos niin halutaan sanoa. Pleksilevylle tekemissään Häiritseviä tekijöitä -sarjan öljymaalauksissa Sanna Haimila kuvaa sumun ja tuulen kaltaisia ihmisen hallitsemattomia ilmiöitä. Anna Niskasen Vortex taas on valokuvaan pohjautuva moniosainen teos, jossa voi kuvitella näkevänsä pilvien ja kallioiden pintaa; jotakin kiehtovasti järven pinnan omaista on myös Renata Jakowleffin Päivänvalo, heijastumamaalaus, hopea -teoksessa, jossa valo leikkii lasisessa, peilin tapaan heijastavassa ”ryijyssä”. Jussi TwoSevenin graffiti seinällä sekä animaatio antavat kasvot ketulle, Arto Korhosen Aamu tulee puskista -sarja sisältää taitavia luontoaiheisia akvarelleja, joita katsotaan esimerkiksi pilottimallisten aurinkolasien läpi. Talk About Society, Nuutti Koskisen mustavalkoinen elokuva, näyttää luonto-ohjelmissa suositun panoraamakuvauksen keinoin, miten koskemattomalta näyttävästä maisemasta paljastuvat ihmisen karut jäljet, kuten sikseen jätetyt metalliromut ja muut ongelmajätteet. Käsitteellisintä osuutta Ihmisen ajassa edustaa Hanna Vihriälän Pyhäjoki, suvanto. Katosta riippuvat sadat valkoiset seppelenauhat saavat ajattelemaan hiljaisuutta, johon tuo vastakohdan niiden urkupillejä muistuttava ripustus.
Luonnon ohella Ihmisen ajan taiteilijat tarkastelevat myös kulttuurin piirteitä, joiden lähtökohtana on Pohjois-Suomi ja saamelaisuuden asema nykypäivänä. Tässä mielessä Marja Helanderin kokoama näyttely on poliittinen, joskaan näkymät pohjoisen todellisuuteen eivät muodosta erillistä osuutta tai välttämättä edes yhtenäistä teemakokonaisuutta. Erityisen raastavasti jää mieleeni Matti Aikion yhdeksänkanavainen videoteos Silloin kyllä on ruokaa kaikille metsän eläimille ja siitä heijastuvat kamppailu olemassaolon ehdoista. Sen keskipiste on video, jossa poro käy loputtomalta tuntuvaa kuolinkamppailua, kun ahma keskellä lumista maisemaa hyökkää yhä uudelleen sen kurkkuun. Ahmallakin on oikeus ravintoon, mutta poron toivoisi pääsevän kärsimyksistään nopeammin ennen kuin ikuiselta vaikuttava toisto päättyy. Katsojan päätettäväksi jää se, onko luonto raaka, epäoikeudenmukainen vai pelkästään looginen. Ihmisen oikeus luontoon saa hahmon Kaija Kiurun teoksessa Forcing Nature. Seinälle näyttävästi ripustettu teos sisältää joukon hattuja muistuttavia, koristeelliseen veistoksen kaltaiseen muotoon aseteltuja näädän nahkoja ja täytetyn näädän. Kohokohtia on myös Emma Peuran piirros- ja ääni-installaatio Allas. Peura on kuvannut suureen piirrokseen Sodankylässä sijaitsevaa Lokan tekojärven alueen kartan ja sitä ympäröivät kylät. Kylät ja niiden yli 80 tilaa jäivät vuonna 1967 veden alle, kun Luirojoki padottiin. Näin syntyneen tekoaltaan oli määrä tuottaa energiaa eteläisemmän Suomen käyttöön. Veden noustessa alle jäi useita kyliä. Vaikka asukkaille tarjottiin elintilaa muualta, rakennusten ohessa alueelta katosivat metsät, maat poronhoidolle ja ihmisten yhteisöt. Asukkaista tuli näin evakkoja omalla kotiseudullaan. Peuran teos kertoo elävästi eri ryhmien sovittamattomista eturistiriidoista tilanteessa, johon yhdistyy ihmisten pyrkimysten mukaan luonnon lähes peruuttamaton, tarkoituksellinen muutos. Se muistuttaa siitäkin, että nykyinen ilmastonmuutos ei vain naiivisti ”tapahdu”, vaan sen aiheuttamat muutokset on tuottanut aktiivinen toiminta. Sitä, kuten muutakin kehitystä, ohjaavat lähes poikkeuksetta taloudelliset ja poliittiset päämäärät. Niitä koskettelevat myös monet muut näyttelyn pohjoisteemaiset teokset: Stina Aletta Aikion Itkutammi, Sunna Kitin Kangastus-sarjakuva, Moratoriotoimiston dekolonisaatiota herättelevä Yhteisötaiteellinen itsehallintohanke sekä Jouni S. Laitin installaatio Maan kipu ja Outi Pieskin akryylimaalaukset, joihin on yhdistetty esineitä.
Minkä aseman Ihmisen ajassa saa ihminen, luomakunnan kyseenalainen kruunu? Tähän vastaa omasta puolestaan heti Pekilon sisäänkäynnissä Paavo Paunun veistos Normaalien maihinnousu. Sen jättiläismäinen ja samalla monimuotoisen repaleinen hahmo täyttää tilan kaikesta normaalista poikkeavilla mittasuhteillaan. Teos on poikinut myös Paunun Rungon poika -veistoksen, jonka mitat ovat lähempänä inhimillistä, jopa sitä pienempiä. Näistä heijastuu Ihmisen ajassakin väreilevä kuva kahdenlaisesta luontosuhteesta: ihmisestä, joka on sekä muilta tilaa vievä muodoton rumilus että luonnosta syntynyt, itsekin osa ympäristöään.
source: Kulttuurilehti Mustekala, 17.8.2019, Martta Heikkilä →
Kritiikki, Mustekala 16.5.2019: Kuvan Kevät on maanläheinen ja valoisa, Katja Matikainen
Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta valmistuvien kuvataiteilijoiden kevätnäyttely on aina hyvä tilaisuus nähdä ajankohtaista, kiinnostavaa ja hyvin kuratoitua taidetta. Tänä vuonna valmistuvia taiteilijoita on 51. Kolmessa galleriatilassa olevien teosten lisäksi esillä on kuratoitu kokonaisuus videoteoksia Kansallismuseon tornissa sekä screening-ohjelma Cinema Orionissa.
Grafiikan tekijöistä Emma Peura on tehnyt kuivaneulavedoksistaan suuren kokonaisuuden ja liittänyt sen installaatioon, joka kuvaa hänen ja hänen sukulaistensa suhdetta Lokan tekoaltaan alueeseen. Metalligrafiikka, lähtökohtaisesti pienimuotoinen ja tarkkuutta vaativa taiteenlaji, sopii hyvin henkilökohtaisen kuvaamiseen, mutta yhdistyy myös luontevasti yleiseen ja poliittiseen. Mieleen jää erityisesti ääninauhalta kuuluva Peuran isän muistelu pommin purkamisesta lapsena. Maria Erikson on tuonut näyttelytilaan vaseliinilla tahrittuja litografiakiviä ja ripustanut läpikuultavalle paperille tehtyjä vedoksia roikkumaan katosta. Kivi on samanaikaisesti herkkä ja painokas työskentelyväline.
Joissakin teoksissa yleisöä otetaan mukaan aktiiviseksi osaksi teoksen toteuttamiseen. Jaana Kähkösen Ihmishyllyt-teoksen seinään kiinnitetyille hyllyille saa kiivetä. Katsojasta tulee jalustalle nostettu osa teosta, ja lattian pintaa korkeammalle nouseminen tarjoaa mahdollisuuden tarkastella näyttelyä uudesta näkökulmasta. Pidin Cáit Ní Dhuinnínin installaatiosta, jossa yleisöä kehotettiin muovaamaan savea, nousemaan näyttelytilassa olevalle kivelle paljain jaloin ja makaamaan pikkukiville asetetulla ohuella patjalla. Näyttelyluettelon tekstissä taiteilija pohtii miltä tuntuu olla kivi, millainen kiven historia sitä muovaavien voimien armoilla on ollut.
Ekologiset teemat näkyvät näyttelyssä yllättävän vähän; esimerkiksi ilmastonmuutokseen ei juuri suoraan viitata. Ympäristöhuoli on kuitenkin läsnä esimerkiksi tekotavoissa, kuten Saija Kivikankaan maalauksissa. Kivikangas on tehnyt maalaustensa väripigmentit itse luonnosta keräämistään kasveista. Hemuloordi vie ilmastoteeman nextille levelille tehdessään satiiria ympäristön takia itkevän Leonardo DiCaprion tunteista. ”Let’s make Leonardo happy again!”, taiteilija kehottaa VipGate-teoksessaan, joka yhdistelee muun muassa keramiikkaa ja videota.
Näyttelyn maalauksia on mahdollista lähestyä perinteisten genrejen kautta: niissä on muotokuvia, interiöörejä, maisemia ja asetelmia. Kalle Karvisen maalauksista ja esineistä koostuvassa installaatiossa arkiset ja voimakkaan symbolisesti latautuneet esineet ovat rinnakkain: pääkallo, tupakka-aski, sydän, Battery-tölkki, pelikortti. Maalauksen kasipallo lainaa oikealta kasipallolta käsinkosketeltavuutta, oikea esine maalauksesta toisenlaista painoa. Camilla Mihkelsoon taitavat maalaukset voivat olla muotokuvia ja asetelmia. Niiden hiukan unenomainen tunnelma lainaa valokuvalta etäännyttäen kuva-aiheita mistään ”totuudesta”.
Kastehelmi Kollmann maalaa interiöörejä, joissa kulmat ja linjat ovat kuin viivoittimella tehtyjä perspektiiviharjoituksia. Tämä geometrisuus ja ikkunasta näkyvä tumma taivas tuo arkisiin miljöisiin oudon tunnun. Marko Backmanin installaatio pelaa interiöörin perinteellä sekä kokonaisuuden että yksittäisten maalausten tasolla. Värit sekä kahden maalauksen reunustaminen foliolla saavat teokset hehkumaan outoa valoa. Oma suosikkini Backmanin maalauksista on surrealistinen maisema Folio. Riikka Salmisen Hulluus kylässä on vahvakontrastinen muoto-/omakuva, Alku taas asetelmamaalauksen perinteeseen viittaava pintojen, heijastusten, draperioiden ja mittakaavan taidokas leikki.
Suosikkimaalarikseni näyttelyssä nousi Peetu Liesinen, jonka taitavista mustemaalausta ja kollaasia yhdistävistä teoksista jäi erityisesti mieleen Hedge. Siinä pohjustamattomalle pellavalle on maalattu musteella vapaasti kasvavia kukkia, kankaan alalaitaan taas on liimattu valokuvia ikebana-tyyppisistä kukka-asetelmista.
Toinen erityisesti ilahduttanut tekijä oli Astri Laitinen. Hänen tekniikkansa on kuivapastelli ja värikynä paperille. Melko pienten piirustusten aiheena on muun muassa ylelliset kylpyläinteriöörit ja ihmiset niissä. Teokset ovat sympaattisia, veteen, lapsuuteen ja uimiseen liittyviä. Laitisen piirroksista tulee mieleen lastenkirjojen kuvitus, mutta ne eivät ole naiiveja. Piirrosten tunnelma on hymyilevä ja luottavainen – sellaisia tarvitaan tässä ajassa.
En päässyt katsomaan Cinema Orionin videoscreeningejä, mutta näyttelytiloissa esillä olleista videoteoksista haluaisin mainita erityisesti Jarno Parkkiman teoksen Fiat Lux. Parkkima on ehdottomasti Chris Markerin Sans Soleilin ja Wim Wendersin Tokyo-Gan jäljillä tutkiessaan yhteiskunnan teknologisoitumista ja virtuaalitodellisuutta juuri Japanissa. Ehkä Tokioon on mahdotonta mennä kameran kanssa kuvaamatta pelihalleja. Teoksessa kuvataan myös Second Life -peliä ja sen käyttäjää, jolle kokemus toisesta elämästä virtuaalitodellisuudessa on hyvin tärkeä. Parkkima on lisännyt teokseen myös tekstejä, joissa pohditaan ”The Truman Show” – elokuvaa sekä todellisuuden tarkastelemista kameran välityksellä yleisemmin. Tekstit tuntuvat tarpeettomilta; Parkkima olisi hyvin voinut luottaa kuvamateriaalinsa kykyyn asettaa vastakkain todellinen elämä ja virtuaalitodellisuus. Kuva tokiolaisista pilvenpiirtäjässä katsomassa ja kuvaamassa auringonlaskua puhuttelee vahvasti.
Kuvan Kevät
4.5.–2.6.2019
kuvankevat.fi →
source: Kulttuurilehti Mustekala, 16.5.2019, Katja Matikainen →
Näyttelyarvostelu, HS 7.5.2019 : Ekologiset tekotavat näkyvät ennätyslaajassa Kuvan Kevät -näyttelyssä: nuoret kuvataiteilijat kantavat huolta ympäristöstä
Taideyliopiston maisterinäyttelyssä on ennätysmäärä kuvataiteilijoita, 51. HS-kriitikot Harri Mäcklin ja Timo Valjakka kiersivät moniin tiloihin levittäytyvän kokonaisuuden.
Timo Valjakan valinnat:
1. Emma Peura
”Lähdin isäni ja veljeni kanssa käymään paikassa, jota ei enää ole”. Näin alkaa Emma Peuran (s. 1988) neliosainen grafiikan kokonaisuus Matkapäiväkirja (2019). Peuralla oli mukanaan kuparilevyistä sidottu muistikirja, jonka sivuille hän kaiversi kokemuksiaan ja matkalla esiin nousseita muistoja, yhden kerrallaan.
Piirrokset kuparilevyissä ovat nopeita, luonnosmaisia, mutta vedosten reunaan kirjattuihin lauseisiin yhdistettyinä paljon puhuvia. ”Paikka, jota ei enää ole” on Lokka, Sodankylässä sijaitseva valtava tekojärvi, jonka paikalla oli aikaisemmin metsää, peltoja, kyliä ja koteja. Nyt muistotkin ovat veden alla.
Visuaalisesti vahva kokonaisuus on esimerkki siitä, miten taide tekee henkilökohtaisesta menetyksestä yhteisen. Teoksen kaari ulottuu luontosuhteesta talouspolitiikkaan ja tekee menneestä taas ajankohtaisen.
source: Helsingin Sanomat 7.5.2019, Timo Valjakka →
Näyttelykritiikki: “Paikan merkitys”, Uutisvuoksi 9.2.2014, Juhani Järvinen
Imatran taidemuseon näyttelyssä Krimi on sympaattisesti läsnä, koska taiteilijaryhmä on rakentanut museoon installaatioita talosta löytyneistä esineistä. Jokaisessa talossa, etenkin vanhoissa taloissa on henki, joka muodostuu monista seikoista.
Näyttelyn taiteilijoista Janette Holmström on konkreettisesti tavoittanut tunnelman hienolla ja ajankohtaisella valokuvainstallaatiollaan. Esko Männikön nimeä ei voi olla mainitsematta Holmströmin teosten yhteydessä.
Samaan hengenvetoon on todettava, että taiteilija on tavoittanut näyttelyn teemaa antaen periksi omasta henkilökohtaisesta, aiemmasta ilmaisustaan.
Taidegraafikko Jussi Nykänen on löytänyt taiteessaan omaperäisen ilmaisun, joka on saanut hyvän vastaanoton taidekentässä. Tässä näyttelyssä hän on tavoittanut readymade-veistoksissaan saman hengen kuin grafiikassaan. Grafiikan vedokssissaan Luotolainen ja Rajapyykki Nykänen on pelkistänyt loogisesti ilmaisuaan.
Emma Peura on rinnastanut suurikokoisen, taloa esittävän piirustuksen nostalgisiin limonadikoreihin ja ikkunaan, johon on maalannut kuvan mustavalkoisista kasvoista. Teoskokonaisuuden eri osat toimivat keskenään ja erikseen.
Karkki Mäkelä ja Sinikka Eirola voisivat olla näyttelyn taidemaalarit. Yleisesti ekspressiivisissä maalauksessa on äänekäs tunnelataus, mutta Eerola on eläytynyt aiheesen hillitysti. Maalaukset ovat hallittuja ja ehyitä, kuin muunnelmia jostakin musiikillisesta teemasta.
Myös Mäkelän teossarja perustuu sarjallisuuteen. Hänen herkkä maalauksellinen monotypiasarjansa on hieno kokonaisuus, pieni kertomus taiteilijan erilaisista tunnetiloista.
Laura Karjalainen on näyttelyntaiteilijoista vaikeimmin määriteltävissä. Häntä on vaikea yhdistää johonkin aiempaan, edes teknisesti. Karjalaisen kuvat ovat mielenkiintoisia, amattitaidolla tehtyjä kuvia, jossa on varma ote. Voisiko kuvasarjan yksittäisten teosten koko vaihdella enemmän?
Katja Määttä on hyödyntänyt digitaalisen ilmaisun mahdollisuuksia oivallisesti. Määttä on asiansa osaava tekijä. Vedokset ovat herkkiä, värillisesti hallittuja ja ajatuksellisesti mystisiä.
Kokonaisuutena näyttely antaa raikkaan kuvan nuorista tekijoistä ja sitoutuu historiallisesti erääseen imatralaiseen taloon. Yksi näyttelyn hienoista nyansseista on talon historian esille tuominen.
Krimin talo on ollut viitteenomainen kehys näyttelylle. Paikalla, paikan hengellä on merkitys.
Näyttelykritiikki: “Yhteisistä vuosista saa voimaa”, esaimaa.fi 6.2.2014 klo 16:00, Seppo Paajanen
Krimin sadut Imatran taidemuseossa 24.1.–15.2.2014.
Heti ovella katsojaa on vastassa sympaattinen vanha polkupyörä, josta lähtee kuin kimaltelevien timanttien nauha kohti tähtiä.
Taiteilijoiden ryhmätyö on kuvaava jo nimensäkin puolesta — Miltä vapaus maistuu.
Yhteisten opiskeluvuosien ja yhdessä asumisen jälkeen on rakennettava itse taiteilijan tulevaisuus. Kulkuvälineen etupyöräkin on karannut, onneksi sentään eteenpäin.
Krimistit ovat siis Imatran taideoppilaitoksesta valmistuneita nuoria taiteilijoita, joita yhdistää asuntolana toiminut entinen Kriminaalihuollon talo.
Muuta yhdistävää tekijää ei juuri olekaan havaittavissa, ellei sitten nuoruuden into ole leimaava piirre.
Töidensä puolesta näyttely on aika hajanainen ja osittain tasoltaan hapuileva.
Oman taiteilijaminän etsinnässä kukin etenee kehityskaarensa mukaan.
Vakuuttavinta osaamista osoittaa Sinikka Eirola, jonka öljyt ovat hallitun käden jälkeä.
Komea värimaailma yhdistyy vaivattoman tuntuiseen siveltimen käyttöön, ja lopputulos on näyttävä kokonaisuus. Joku voisi sanoa, että perinteistä, mutta hyvää perinteistä.
Jussi Nykäsen grafiikassa on kiehtova surrealistinen tunnelma, ja tekninen taso vakuuttaa.
Värien rajattu skaala korostaa muotoa, joka pääsee hyvin oikeuksiinsa.
Katja Määttä on parhaimmillaan kasvokuvissa, Laura Karjalainen saa parasta jälkeä kuvatessaan luontoa. Emma Peuran hiilessä on yhtä aikaa sekä herkkyyttä että voimaa. Janette Holmström on dokumentoinut kuviinsa Krimin elämää arjen tasolla. Karkki Mäkelän monotypiat jäävät auttamattoman valjuiksi näyttelykokonaisuudessa.
Taiteilijaryhmä on tehnyt muutaman yhteisen tilateoksen. Salin keskellä on huonekalu- ja esinekooste, jonka pöydällä on yksi kirja, K.S. Laurilan Estetiikan peruskysymyksiä. Liekö itseironinen valinta, mutta sitä opusta kannattaa nähdyn perusteella kyllä vielä tutkia. |
Seppo Paajanen
Hyvää: Nuoruuden into kuvantekoon kiinnostaa aina.
Huonoa: Teokset keskenään kovin eritasoisia.
Erityistä: Eirolan maalauksissa näkyy monipuolinen osaaminen.
source: Etelä-Saimaan nettisivut →
Näyttelykritiikki: “Tunturimaiseman piirissä”, Kaleva 17.11.2013, Leena Kangas
ILMAPIIRIT. Emma Peuran teoksia Galleria 5:ssä Oulussa, Hallituskatu 5, 24.11. saakka.
Emma Peuran (s.1988) maisema on autio. Vain tunturien siluetit piirtävät horisonttia ja harvakseltaan kasvavien puiden sormet harovat taivasta.
Kun Peura ripustaa samankokoisina toistuvat tunturimaisemansa kiertämään yhtä gallerian huoneista, muodostuu yksittäisistä kuvista tuntureiden jono, joka hienovaraisesti harmaan asteikolla liikkuessaan avautuu samalla jonkinlaiseksi sääpäiväkirjaksi. Maisema verhoutuu asteittain sumuun ja sateeseen, ja kirkastuu taas.
Peuran tekniikkana on vanha japanilainen vesiväripuupiirros. Työt hengittävät tilassa ilman kehyksiä ja pienten magneettien avulla seinästä muutaman sentin koholle ripustettuna. Vahva paperi näyttäytyy välillä kuin tuohena tai peltinä.
Kolmesta siimojen varassa eri korkeuksilla keinahtelevasta vanerilieriöstä ja niiden sisäpintoihin kiinnitetyistä maisemallisista vedoksista rakentuu gallerian perimmäiseen huoneeseen installaatio. Katsoja voi kumartaa päänsä ja astua lieriöön, kokea maiseman omassa rauhassaan. Jokaisella lieriöllä on myös oma äänimaisemansa.
Näyttely on hallittu kokonaisuus. Tiedotteen mukaan kyseessä on nuoren taiteilijan opinnäytetyö, mutta koulumaisuus ei näyttelyn tunnelmaa kahlitse. Kuvataiteessa, etenkin maalaustatieessa ja grafiikassa, hyvin usein toistuvaan maisemateemaan Peura löytää ihan oman kokemuksellisen näkökulmansa.