Julkaisut, artikkelit, arviot
Publications, articles, reviews
Kritiikki, Mustekala 17.8.2019: Luonto ja ihmisen taide, Martta Heikkilä
Mäntän XXIV kuvataideviikot kuratoi Marja Helander, saamelaistaustainen video- ja valokuvataiteilija ja elokuvaohjaaja. Kuvataideviikkojen viime vuosien tapaan Helander (s. 1965) on valinnut näyttelyyn väljästi teemallisen tai jopa useita teemoja kattavan kokonaisuuden, jota edustavat 55 taiteilijaa ja taiteilijaryhmää. Näyttelyn otsikko Ihmisen aika sallii laajimmat mahdolliset lähtökohdat, jos nimi tulkitaan kirjaimellisesti historian ja kulttuurin aikakaudeksi.
Huomattavasti rajatumpi aihepiiri on käsillä, jos ”ihmisen aika” ymmärretään jälkihumanististen teorioiden tarkoittamaksi antroposeeniksi. Antroposeenillä tarkoitetaan väljästi määriteltyä geologista aikakautta, joka on koittanut 1800-luvun teollisen vallankumouksen seurauksena tai viimeistään 1900-luvun puolivälin ydinasekokeiden jälkeen. Antroposeeniä edelsi holoseeni, joka alkoi jääkauden väistyessä noin 12 000 vuotta sitten. Holoseeniin verrattuna antroposeeni on ihmisen aikaa kaikin tavoin, sillä sen kestäessä ihmisen toiminta on muuttanut havaittavasti luontoa ja jopa maapallon geologista rakennetta. Katkos antroposeenin ja sitä edeltävän ajan kesken ei siten ole ollut miljoonien vuosien evoluution kaltainen tulosta, vaan äkillinen ja väkivaltainen murros, jonka aiheuttajana on ensimmäistä kertaa ihmisen toiminta. Tätä aluetta ja sen laajentamista Marja Helanderin kokoamat teokset näyttävät usein heijastavan.
Jo ennen antroposeenin syntymää on kuitenkin ollut olemassa taidetta. Geologiasta ja fossiileista poiketen juuri taiteen kehitys on alun alkaenkin ollut juuri ihmisen aikaa: kulttuuria, päämääriin tähtäävää toimintaa, aktiivista valintojen tekoa ja taiteen sisäisten vallankumousten tuottamista. Näiden tarkasteluun myös Ihmisen aika -näyttely keskittyy. Näyttelyn kävijässä herää kysymys siitä, onko taiteilija aina sidottu omaan katseeseensa ja tietoisuuteensa. Filosofi Maurice Merleau-Pontyn sittemmin kritisoidun näkemyksen mukaan nämä tuottavat koko olemassaolon nollapisteen, kohdan, josta kaikki alkaa. Se jättää avoimeksi ajatuksen, syntyykö taidetta ilman ihmistä – tekijää ja vastaanottajaa – ja onko aihetta määritellä taiteen käsite ennen pitkää uudelleen.
Kuvataideviikoilla nähdäänkin muutamia biotaidetta tai muuten ihmiskätten ulottumattomissa kehittyviä teoksia. Niitä edustavat Johanna Rotkon Eläviä kuvia -hiivagrammit. Rotko on kasvattanut teokseensa biologin tavoin erilaisia hiivasienikasvustoja, jotka muuntuvat ja muodostavat lasiastioissaan jopa koristeellisia ja värikkäitä kuvioita – kuin taidetta ikään. Monissa teoksissa paneudutaan kasveihin, säätiloihin ja muihin luonnonilmiöihin ja käytetään niitä teosten aineksina tai ainakin lähtökohtina. Anu Osva tuo installaatiossaan näkyviin naudan DNA-koodin rakenteen. Teos liittyy Osvan Siperiassa tekemään kartoitukseen harvalukuisesta jakutiankarjasta, jonka ääniä kuullaan myös hänen Kylien äänet -teoksessaan.
Luonto ja sen konkreettinen tai käsitteellinen vaikutus on läsnä suuressa osassa Ihmisen ajan teoksia. Luonto tekee työtään Maria Dunckerin Drama Queen -installaatiossa, johon kuuluu vitriinissä mätänevä omena. Sille antaa hieman damienhirstmäistä lisäarvoa omenan pintaan kiinnitetty timantti. Yhdistelmässä orgaaninen aika kohtaa epäorgaanisen ikuisuuden. Puu on materiaalina Minna Kangasmaan Musta tuntuu III -teoksessa, jossa karrelle palaneet puunrungot lepäävät kuin ruumiit arkkumaisissa puulaatikoissa. Samankaltaisen vaikutelman tuottaa Kangasmaan Lyijynraskas taivas, mittava lyijylevy, jonka harmaudessa materiaalin vastaansanomaton paino yhdistyy värin raskauteen. Puuta on työstänyt myös Mari Oikarinen Luihin ja ytimiin -installaatiossaan. Siinä luonnonainekset, oksat, saavat uuden asun äärimmilleen muokattuina, toisiinsa yhdisteltyinä ja kankaaseen puettuina. Nestori Syrjälän pitkäksi kirjainyhdistelmäksi nimetty teos hyödyntää sekä luonnonesineitä, saven kaltaista taiteilijan materiaalia ja halpahallin ready made -esineitä; yhtä lailla luonto muuttuu ihmisen luonnoksi Syrjälän Biodiversity object #7 (compression shirt) -teoksessa, jossa jäkälän peittämät oksanpätkät kohtaavat kompressiopaidan. Voisi ajatella, että vapaa elämä luonnon helmassa muuttuu kulttuurin pakkopaidan puristusvoimasta omaksi vastakohdakseen, jolloin syntyvät mittapuut oikeille elämäntavoille. Metsästä on lähtöisin myös Timo Jokelan Metsän aika, mökkiä muistuttava puinen asumus, jonka ahtaassa tilassa asuu metso, tai oikeammin se, mitä siitä on jäljellä – koristeelliset pyrstösulat. Sympaattisimmasta päästä on muutaman kilometrin päässä Taavetinsaaressa sijaitseva Sauli Miettusen Lähiö-installaatio. Se koostuu puihin asetelluista, puukuidusta valmistetuista majoista, joihin linnut ja muut eläimet saattavat asettua. Teos tarjoaa suojaa ja valmistalojen suomaa vaihtelua pesäarkkitehtuuriin. Kääntöpuolena mieleen tulee kuitenkin ajatus siitä, että tarjotessaan eläimille pesäpaikkoja ihminen puuttuu niiden ekosysteemiin ja voi parhaimmillaankin paikata vain sitä, minkä on jo itse ehtinyt tuhota.
Monissa muissa teoksissa luonto tarjoaa tavalla tai toisella viitepisteen, aiheen, jos niin halutaan sanoa. Pleksilevylle tekemissään Häiritseviä tekijöitä -sarjan öljymaalauksissa Sanna Haimila kuvaa sumun ja tuulen kaltaisia ihmisen hallitsemattomia ilmiöitä. Anna Niskasen Vortex taas on valokuvaan pohjautuva moniosainen teos, jossa voi kuvitella näkevänsä pilvien ja kallioiden pintaa; jotakin kiehtovasti järven pinnan omaista on myös Renata Jakowleffin Päivänvalo, heijastumamaalaus, hopea -teoksessa, jossa valo leikkii lasisessa, peilin tapaan heijastavassa ”ryijyssä”. Jussi TwoSevenin graffiti seinällä sekä animaatio antavat kasvot ketulle, Arto Korhosen Aamu tulee puskista -sarja sisältää taitavia luontoaiheisia akvarelleja, joita katsotaan esimerkiksi pilottimallisten aurinkolasien läpi. Talk About Society, Nuutti Koskisen mustavalkoinen elokuva, näyttää luonto-ohjelmissa suositun panoraamakuvauksen keinoin, miten koskemattomalta näyttävästä maisemasta paljastuvat ihmisen karut jäljet, kuten sikseen jätetyt metalliromut ja muut ongelmajätteet. Käsitteellisintä osuutta Ihmisen ajassa edustaa Hanna Vihriälän Pyhäjoki, suvanto. Katosta riippuvat sadat valkoiset seppelenauhat saavat ajattelemaan hiljaisuutta, johon tuo vastakohdan niiden urkupillejä muistuttava ripustus.
Luonnon ohella Ihmisen ajan taiteilijat tarkastelevat myös kulttuurin piirteitä, joiden lähtökohtana on Pohjois-Suomi ja saamelaisuuden asema nykypäivänä. Tässä mielessä Marja Helanderin kokoama näyttely on poliittinen, joskaan näkymät pohjoisen todellisuuteen eivät muodosta erillistä osuutta tai välttämättä edes yhtenäistä teemakokonaisuutta. Erityisen raastavasti jää mieleeni Matti Aikion yhdeksänkanavainen videoteos Silloin kyllä on ruokaa kaikille metsän eläimille ja siitä heijastuvat kamppailu olemassaolon ehdoista. Sen keskipiste on video, jossa poro käy loputtomalta tuntuvaa kuolinkamppailua, kun ahma keskellä lumista maisemaa hyökkää yhä uudelleen sen kurkkuun. Ahmallakin on oikeus ravintoon, mutta poron toivoisi pääsevän kärsimyksistään nopeammin ennen kuin ikuiselta vaikuttava toisto päättyy. Katsojan päätettäväksi jää se, onko luonto raaka, epäoikeudenmukainen vai pelkästään looginen. Ihmisen oikeus luontoon saa hahmon Kaija Kiurun teoksessa Forcing Nature. Seinälle näyttävästi ripustettu teos sisältää joukon hattuja muistuttavia, koristeelliseen veistoksen kaltaiseen muotoon aseteltuja näädän nahkoja ja täytetyn näädän. Kohokohtia on myös Emma Peuran piirros- ja ääni-installaatio Allas. Peura on kuvannut suureen piirrokseen Sodankylässä sijaitsevaa Lokan tekojärven alueen kartan ja sitä ympäröivät kylät. Kylät ja niiden yli 80 tilaa jäivät vuonna 1967 veden alle, kun Luirojoki padottiin. Näin syntyneen tekoaltaan oli määrä tuottaa energiaa eteläisemmän Suomen käyttöön. Veden noustessa alle jäi useita kyliä. Vaikka asukkaille tarjottiin elintilaa muualta, rakennusten ohessa alueelta katosivat metsät, maat poronhoidolle ja ihmisten yhteisöt. Asukkaista tuli näin evakkoja omalla kotiseudullaan. Peuran teos kertoo elävästi eri ryhmien sovittamattomista eturistiriidoista tilanteessa, johon yhdistyy ihmisten pyrkimysten mukaan luonnon lähes peruuttamaton, tarkoituksellinen muutos. Se muistuttaa siitäkin, että nykyinen ilmastonmuutos ei vain naiivisti ”tapahdu”, vaan sen aiheuttamat muutokset on tuottanut aktiivinen toiminta. Sitä, kuten muutakin kehitystä, ohjaavat lähes poikkeuksetta taloudelliset ja poliittiset päämäärät. Niitä koskettelevat myös monet muut näyttelyn pohjoisteemaiset teokset: Stina Aletta Aikion Itkutammi, Sunna Kitin Kangastus-sarjakuva, Moratoriotoimiston dekolonisaatiota herättelevä Yhteisötaiteellinen itsehallintohanke sekä Jouni S. Laitin installaatio Maan kipu ja Outi Pieskin akryylimaalaukset, joihin on yhdistetty esineitä.
Minkä aseman Ihmisen ajassa saa ihminen, luomakunnan kyseenalainen kruunu? Tähän vastaa omasta puolestaan heti Pekilon sisäänkäynnissä Paavo Paunun veistos Normaalien maihinnousu. Sen jättiläismäinen ja samalla monimuotoisen repaleinen hahmo täyttää tilan kaikesta normaalista poikkeavilla mittasuhteillaan. Teos on poikinut myös Paunun Rungon poika -veistoksen, jonka mitat ovat lähempänä inhimillistä, jopa sitä pienempiä. Näistä heijastuu Ihmisen ajassakin väreilevä kuva kahdenlaisesta luontosuhteesta: ihmisestä, joka on sekä muilta tilaa vievä muodoton rumilus että luonnosta syntynyt, itsekin osa ympäristöään.
Kulttuurilehti Mustekala, 17.8.2019, Martta Heikkilä →