Julkaisut, artikkelit, arviot
Publications, articles, reviews
Artikkeli, Kulttuurilehti Mustekala 19.12.2021:
Menetyksen parissa työskentelystä, Emma Peura
Taidegrafiikka 4/2021, vol. 83
Emma Peura on kuvataiteilija, joka työskentelee painetun ja piirretyn jäljen parissa ja kanssa. Tässä artikkelissa hän kertoo viime vuosien Lokan tekojärveä (’allas’) käsittelevistä teoksistaan, kokeellisista työskentelytavoistaan sekä suhteestaan teosmateriaaliin. Hän tutkii altaan historiaa sekä omaa henkilöhistoriaansa taiteen keinoin. Peura on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta 2020. Hänen teoksiaan on muun muassa Kiasman ja Valtion taideteostoimikunnan kokoelmissa. Allas-projektin teoksia on ollut esillä muun muassa Mäntän Kuvataideviikoilla.
Lapissa, Luirojoen yläjuoksulla Sodankylässä, maiseman peittää valtava vesialue. Ennen sen paikalla oli soita ja metsää, kyliä ja koteja. Kun Lokan tekojärvi, allas, kuten paikalliset sitä kutsuvat, rakennettiin vuonna 1967 säätelemään Kemijoen voimalaitosten vesimäärää, saivat ihmiset ja luonto väistyä sen alta. Talot myytiin tai pakkolunastettiin. Puut, pellot, porolaitumet ja muistot jäivät veden alle. Allasevakkoja on kuutisensataa. Lokan allas on Suomen sekä Euroopan unionin suurin tekojärvi. Kuten monet muutkin allasevakot, myös sukulaiseni kokoontuvat Lokkaan muistelemaan menetettyä elämää Sompiossa. He tapaavat paikassa, jota ei enää ole. Minäkin olen käynyt siellä. Kaipaan sinne, vaikka siellä ei ole minulle enää mitään – paitsi raunioita. Hiekkaa. Kaislaa. Vettä.
Kun Suomi oli täyttämässä sata vuotta, aloitin projektin, jossa tutkin Lokan tekojärven ympäristöllisiä ja henkisiä vaikutuksia historiasta nykypäivään. Tutkin altaan historiaa sekä omaa henkilöhistoriaani taiteen keinoin. Tein matkoja Lokkaan, ja jokainen matka täydensi teoskokonaisuutta. Keräsin materiaalia tekojärven ympäristöstä paikasta, missä sukulaiseni kerran asuivat. Teokset rakentuivat ja rakentuvat edelleen näiden materiaalien, kuljettujen matkojen, minulle kerrottujen tarinoiden sekä muistojen pohjalta. Kerron tässä artikkelissa projektin teoksista, käyttämistäni kokeellisista grafiikanmenetelmistä ja siitä, miten suhteeni teosten materiaaleihin on kehittynyt vuosien saatossa. Pohdin, miten nostalgia, omavaraisuus, menetys ja trauma esiintyvät teosteni kontekstissa.
Allas
Allas: Peurala, 2017-2019 (detalji). Kollagrafia ja kuivaneula gampille, chine-collé sideharsolle, kivi ukkini lapsuudenkodin raunioista, petrimalja, Lokan altaan vesi, ruokapöytäni, 120 x 200 cm.
Projektin ensimmäinen teos, Allas (2017), oli esillä Suomi 100: Kriittinen kartta -näyttelyssä Exhibition Laboratoryssa Helsingissä 24.11.–14.12.2017. Se on suuri kartta – grafiikan vedos, joka esittää Lokan tekojärveä sellaisena kuin minä sen koen. Karttaan olen merkinnyt vanhoja karttoja tutkimalla mahdollisimman tarkasti kaikki kylät ja paikat, jotka jäivät altaan alle. Käytin kuivaneulatekniikkaa, jossa painolaatan pintaan raaputetaan naarmuja terävällä piikillä. Naarmuihin hierretään painoväri, ja kuva vedostetaan paperille syväpainoprässin avulla. Altaalta säästyneet, nykypäivän kartalta löytyvät paikat jätin merkkaamatta ja sen sijaan maalasin nämä alueet abstrakteilla aaltomaisilla siveltimenvedoilla kollagrafiatekniikalla. Siinä painolaattaa maalataan erilaisilla liima-aineilla tai siihen kiinnitetään materiaaleja, jotta niiden struktuurin voi vedostaa paperille. Maalausaineena käytin vesiohenteista liimaa ja lakkaa. Kun maalausjälki oli kuivumassa, kuumensin sitä hiustenkuivaajalla saadakseni aikaan satunnaisia halkeamia.
Teos on invertoitu kartta Sompion menetetyistä kodeista ja metsistä. Minulle tärkein paikka tällä kartalla on Peurala. Se oli osa Korvasen kylää, joka on nyt altaan pohjalla. Rannalle on jäänyt raunioita ukkini lapsuudenkodista. Myöhemmin tein kartasta toisen version Allas: Peurala (2017–2019), jossa vedostin kartan japanilaiselle gampi-paperille. Vedostetun kartan leikkasin osiin, pienemmiksi ruuduiksi, jotka liimasin vehnätärkkelysliimalla puuvillaiselle sideharsokankaalle. Kun kartta oli liimattu harsolle, ompelin osat yhteen. Kartan leikkelyn ansiosta sen saa taiteltua kokoon. Halusin, että teoksen muoto on sama kuin maastokartalla, jonka siten voisi periaatteessa ottaa mukaan reissulle Lokkaan. Pohjakankaaksi valitsin sideharson, koska halusin tuoda teokseen haavan ajatuksen. Lokan allas on haava Lapin ympäristössä, eikä se parane koskaan. Se vuotaa traumaansa sukupolvesta toiseen. Kartan päälle asetin petrimaljan, jossa on altaan vettä. Asetin maljan kartalle siihen kirjoittamani Peurala-tekstin päälle osoittamaan, missä sukulaiseni asuivat. Teoksessa tätä paikkaa siis tarkastellaan altaan veden läpi. Petrimalja kuvastaa sitä, miten allasevakot näkevät altaan: vesiastiana. Kartan päällä oli myös kivi, joka on peräisin ukkini lapsuudenkodin kivijalasta Peuralasta.
Metsäsyövytys
Sarjasta Ajan kulku: Paulin puun juurella (B), 2021. Metsäsyövytys 16.10.2018 – 30.10.2020, syväpainovedos gampille, chine-collé Hahnemühlelle, 37 x 49,5 cm.
Projektin aikana löysin uuden tavan syövyttää kuparilaattoja. Kutsun menetelmää metsäsyövytykseksi. Metsäsyövytyksessä metalligrafiikan traditio ja nykytaiteelle ominainen kokeellisuus kohtaavat. Perinteisissä metalligrafiikan syövytysmenetelmissä kuparilevyn pintaan syövytetään jälkiä upottamalla levy rautakloridiin useaksi minuutiksi. Riippuen halutusta jäljestä syövytysajat voivat olla muutamasta kymmenestä sekunnista muutamaan tuntiin. Syöpyneisiin jälkiin hierretään painoväriä, ja jäljet vedostetaan prässin avulla paperille. Metsäsyövytyksessä hapan maaperä syövyttää kuparilaattoja. Olen siis korvannut rautakloridin metsällä. Tästä juontuu myös tekniikan nimi.
Syksyn 2018 reissullani piilotin neljä kuparilaattaa Lokan maastoon paikkoihin, joilla on minulle suuri merkitys. Noin kerran vuodessa etsin yhden laatoista ja vedostin siihen syöpyneet jäljet paperille syväpainotekniikalla. Myös kuparilaatat ovat teoksia itsessään ja olleet mukana näyttelyissä. Sittemmin olen piilotellut laattojani muihinkin minulle tärkeisiin metsiin ja paikkoihin. Suohon upottamiani teoksia kutsun suosyövytyksiksi. Haluan, että teoksen valmistusprosessi on läsnä myös valmiissa teoksessa. Tämän vuoksi merkkaan vedoksiin niiden nimen lisäksi myös syövytysajan, joka on ollut lyhimmillään kahdeksan kuukautta ja pisimmillään kaksi vuotta. Näin vedokset imitoivat koevedoksia, joihin taiteilija saattaa tehdä lyijykynällä merkintöjä ja muistiinpanoja sopivaa syövytysaikaa etsiessään.
Taidegrafiikassa minua kiehtoo sen tekniikoiden lukuisat monivaiheiset prosessit. Kuvailen taidegrafiikkaa toisinaan kuvan tekemiseksi mahdollisimman vaikean kautta. Kuvan matka ajatuksesta vedospaperille on hidas, arvaamatonkin. Mitä enemmän teoksen materiaaleista valmistaa itse, sitä kauemmin teoksen valmistamiseen kuluu aikaa. Erilaiset kuvantekoa hidastavat työvaiheet antavat minulle aikaa prosessoida sitä ajatusta, joka minulla työn alla olevasta teoksesta milloinkin on. Työvaiheiden aikana ehdin ikään kuin keskustella teoksen kanssa siitä, minkälainen se haluaisi olla. Metsäsyövytyksissä venytän syövytys-työvaiheen keston äärimmilleen nähdäkseni, miten ajan kulku muuttaa omaa suhtautumistani teoksiini. Kuparilaatat makoilevat metsissä jopa vuosia imien paikan energiaa itseensä. Lopputulos on pintaan syöpynyt kuvio, jonka muodostumiseen en ole voinut itse vaikuttaa. Viimeisimmissä suosyövytyksissä olen tehnyt myös itse kuvioita laattojen pinnalle suojaamalla pinnan osittain hapelta ja kosteudelta. Näin pinta säilyy puhtaana ja tekemäni kuvio vedostuu tyhjänä, paperinvärisenä alueena.
Kokeelliset matkapiirrokset
Matkapäiväkirja, 2019. Kuivaneula, kupari, painoväri, kuminauha, alkydilakka. Yhden kuparisivun koko á 12 x 16 cm.
Toinen projektin aikana käyttämäni kokeellinen grafiikanmenetelmä on matkapiirros. Se on piirrosharjoitus, jossa matkan topografioita tallennetaan paperille. Harjoituksessa matkustan jollakin kulkuvälineellä, esimerkiksi bussilla. Kyydissä istuessani minulla on kuparilevy sylissäni. Matkan alkaessa asetan kuivaneulapiikin kuparilevyn pinnalle. Keskityn pitelemään piikkiä kiinni kuparissa, mutta en käytä juurikaan voimaa. Matkan edetessä bussi tärisee ja töyssähtelee epätasaisella tiellä. Tämä saa piikin kädessäni liikahtamaan. Liike tekee naarmun kuparin pintaan, piirtäen puolestani. Matkan jälkeen vedostan naarmut syväpainona kuvaksi paperille.
Matkapäiväkirja (2019) -teoskokonaisuus on taiteellinen dokumentaatio reissusta, jonka teimme yhdessä isäni, isoveljeni ja setäni kanssa Lokkaan syksyllä 2018. Halusin dokumentoida reissun ja olin kiinnostunut jäljen jättämisen tutkimisesta. Tein matkapäiväkirjan sitomalla kahdeksan kuparilaattaa kirjaksi. Porasin laattoihin reikiä, joihin pujotin kuminauhan pitämään kirjan koossa. Kirja toimi reissun dokumentointivälineenä, ja siinä oli yhteensä kuusitoista sivua, sillä piirsin laattojen molemmille puolille. Osaan sivuista piirsin havainnosta, osaan tein kokeellisia matkapiirroksia. Lokan reissulla kulku- ja piirrosvälineenäni toimivat juna ja henkilöauto. Reissun jälkeen vedostin kunkin sivun erikseen gampi-paperille. Gampi-vedokset liimasin chine collé -tekniikalla isoille Hahnemühle-arkeille. Numeroin sivut vedoksiin ja kirjoitin vedosten alaosaan numeroidut tarinanpätkät reissusta avaamaan matkapäiväkirjan kuvia.
Otteita Matkapäiväkirjan tarinoista:
XII
Istuin takapenkillä hiljaa ja piikki piirsi paluumatkaa mökille. Mikko nukkui vieressä. Etupenkillä isä ja setä muistelivat ukkia. Millainen se oli, millainen sen elämä Lokassa oli, miten se heijasteli heihin kaikkiin. He eivät olleet keskustelleet asiasta paljoa yhdessä aikaisemmin. Petterillä on hyvä muisti. Ukki olisi muistanut kaiken. Armasta muisteltiin myös, poikamiestä, joka muutti Ruotsiin. Armas piti pikkuveljestään aina huolta. Armas oli nokkela. Enempi leikkisä kuin Pauli. Vaikka oli Paulikin leikkisä. Armas ei ollut niin onneton.
XIII
Lokan reissusta palauduttuamme lähdimme mummeja katsomaan Sallaan. Sinne oli lyhyt matka, 120 kilometriä. Lokkaan oltiin ajettu Posiolta kolmisensataa suuntaansa. Mummien kanssa katsottiin veljen kuvaamia videoita Lokasta ja minä yritin selittää mummeille matkapäiväkirjaani: Tässä on kupariset sivut ja se painaa kilon, ja tämä kynä on tämmöinen piikki, ja sillä piirretään naarmuja ja ne naarmut on matkoja, ja matkat on tarinoita, ja tarinat on kaikki mitä minulla on jäljellä ukista ja Armaksesta ja Peuralasta.
Paikkasidonnaisuus ja omavaraisuus taiteessa
Paperinvalmistus ja kokeellinen metalligrafiikka ovat tapojani pyrkiä jonkinasteiseen omavaraisuuteen taiteessa. Jotkut tällä hetkellä käyttämäni grafiikanpaperit kuten gampi täytyy tilata Japanista asti. Enhän olisi ilmastoahdistunut milleniaali, jos teosteni hiilijalanjälki ei huolestuttaisi minua. Muun muassa tästä syystä perustin viiden kollegan kanssa paperinvalmistuspajan Helsinkiin pari vuotta sitten. Tavoitteenani on jonain päivänä olla siinä pisteessä, että valmistan kaiken mahdollisen teosmateriaalin itse, niin paperit kuin painoväritkin. Valmistaisin niitä vain sen verran kuin tarvitsen. En enempää, en vähempää.
Olen ihminen, joten olen väistämättä osa ketjua, joka kuluttaa maan resursseja. Sen tiedostaminen uuvuttaa. Teot, jotka yksittäinen ihminen voi tehdä, tuntuvat riittämättömiltä. Voin lähinnä kierrättää sekä äänestää kansalaisaloitteita ja toivoa, että ne menisivät käsittelyyn ja että käsittelijät olisivat myös ihmisiä, jotka välittävät maasta. Lohtuni: ainakin voin täysin itse päättää, miten kulutan maan resursseja omassa työskentelyssäni. Voin kerätä materiaalit teoksiini Suomesta sen sijaan, että tilaisin ne ulkomailta tuhansien kilometrien päästä. Voin oppia valmistamaan materiaalini itse, vaikka takapihan rikkaruohoista. Omavaraisuuden ajatus palauttaa kontrollin tunteen. Eihän DIY-tekeminenkään ongelmatonta ole: Tiedostan sen, että muutaman paperiarkin valmistus käsin vaatii jopa satoja litroja juomakelpoista vettä. Lattiat lainehtivat, kun nostan arkkejani massa-altaasta. Olen etuoikeutettu, kun voin asua maassa, jossa vettä riittää minunkin työskentelyyni. Olen siitä kiitollinen.
Piettämäjoen rannalla / siinä myllyn paikalla / kasvaa tänään heinää, 2021. Käsintehty paperi ja muste Lokasta Piettämäjoen rannalta kerätyistä heinistä, 19 x 25,5 cm.
Viimeisimmässä yksityisnäyttelyssäni Metsäsyövytyksiä ja muita merkintöjä (Kosminen, Helsinki 29.7.–22.8.2021) nostalgia ja paikkasidonnaisuus olivat läsnä niin sisällöllisesti kuin tekniikoidenkin puolesta. Käyttämäni materiaalit ja tekniikat vaikuttavat teosten sisältöön – tai eivät ne ainoastaan vaikuta, vaan ne ovat merkittävä osa sisältöä. Teokset eivät ainoastaan esitä minulle merkittäviä paikkoja, vaan ne saattavat olla myös valmistettu näistä paikoista kerätyistä materiaaleista. Tästä hyvä esimerkki on uusin teossarjani Piettämäjoen rannalla / siinä myllyn paikalla / kasvaa tänään heinää (2021). Kyseessä on kahdeksan tussimaalauksen sarja paperille. Tekniikkana on käsintehty paperi ja muste, jotka olen molemmat valmistanut itse Lokasta Piettämäjoen rannalta kerätyistä heinistä. Teokset esittävät näitä heiniä, jotka kasvavat siinä missä sukulaisteni mylly kerran oli, aikana ennen Lokan allasta. Materiaali, josta taideteos rakentuu, on aina ollut minulle tärkeä, mutta sen rooli on muuttunut merkittävästi viime vuosina. Ennen tämän Lokka-projektin alkua minulle riitti, että paperit ja painovärit olivat niin kutsutusti taiteilijalaatuisia. Se, mistä kuiduista ja pigmenteistä ne oli valmistettu, ei ollut teosteni sisältöjen kannalta merkittävää. Tänä päivänä materiaalin rooli on kasvanut osaksi teoksen sisältöä. Materiaalin avulla tallennan minulle tärkeän paikan teoksen muistiin: Keräsin nämä heinät sieltä, missä minulle ei ole enää mitään. Syövytin tämän laatan hautaamalla sen puun juurelle. Puun, jossa ukkini kiipeili lapsena. Kun katson tätä teosta, muistan sen puun. Se on kaunis, korkea puu. Kun ajattelen tätä puuta, minulle tulee hyvä mieli, sillä kuvittelen ukkini lapsena kiipeilemässä sen oksilla. Aikana, jona puu oli vielä nuorempi ja matalampi, aikana ennen allasta. Ehkä ukki oli onnellinen silloin, aivan kuten minäkin lapsena olin, kun kiipeilin puissa.
Teosten henkilökohtaisuus ja nostalgia
Teosten henkilökohtaisuuden kautta niistä tulee myös poliittisesti kantaaottavia. Yritän niiden avulla itseni ymmärtämisen lisäksi huomauttaa ja muistuttaa, mitä me ihmiset olemme ympäristöllemme tehneet menneisyydessä ja mitä olemme juuri tälläkin hetkellä tekemässä. Uusia tekoaltaita suunnitellaan Lappiin, ja kiertotalouden tukemisen sijaan kansainvälisten kaivosyhtiöiden annetaan tehdä laajoja malminetsintävarauksia jopa luonnonsuojelualueille pilkkahintaan. Kun kirjoitan tätä artikkelia, metsähallitus hakkaa ikimetsää Suomussalmella. Ensin Suomen valtio ottaa maan (puhumattakaan oikeudesta omaan kieleen ja kulttuuriin) saamelaisilta, ja sitten se käytännössä vain antaa tämän meidän ”rakkaan luontomme” pois rahantekoa ja akkuteollisuutta varten. Suomen kansalaiset antavat tämän tapahtua, koska äänestävät poliitikkoja, jotka antavat tämän tapahtua. Saamelaisen maailmankatsomuksen mukaan kukaan ei omista maata, vaan maa on kaikille, ja siitä otetaan vain sen verran kuin tarvitsee. Tämä ei sovi kapitalistisen, länsimaalaisen yhteiskunnan pirtaan.
Olen nostalgiaan taipuvainen ihminen, ja varmaan siksi olen ajautunut taidegrafiikan maailmaan. Rakastan kaikkea vanhaa ja kulunutta. Vanhoja grafiikanprässejä, työkaluja, tekniikoita, painoväripurkkeja, papereita. Nostalgia on vuosien saatossa kiinnittynyt myös taiteeni sisältöihin. Teokseni käsittelevät muistoja, menneisyyttä, kaipuuta, menetystä, traumaakin. Tiedäthän sen trauman, joka periytyy isovanhemmilta lapsenlapsille, vaikka – tai juuri siksi, koska – siitä ei puhuttaisi koskaan sanoin? Kai taiteen tekeminen on jonkinlaista surutyötä. Menetettyjen kotien, luonnon, läheisten suremista. Ja sitten sen surun jakamista, josko se resonoisi muillekin.
Teksti ja kuvat: Emma Peura
Kulttuurilehti Mustekala 19.12.2021, Emma Peura →